Niin kävi kaukana mies Suomen,

vaan ei luopunut saappaista kiertolaisen.

Tarkasti katsoi tyttäret kylien,

tuli taipaleilta, toi tunturista terveisen.

Lauloi ja joi, tanssi saappaissa samoissa,

-kiertolainen-.

Laski koskia, virtaa souti, lepäsi suvannossa,

-mierolainen-.

Viimein saapui suuren meren rantaan,

paikkansa tiesi löytyvän!

Ei heti siitä pienestä tuvasta kankaan,

vaan meren ulapalta kaukaa näkyvän.

Siks' astui nyt purteen kulkijan saapas,

tuns´riemua miehen rinta!

Hän nosti purjetta, ja silloin huomas;

kannatti jaksaa vuosien hinta.

Vene hiljaa lipuu kohti suurta aavaa.

Lyö sydän, ennen niin levoton, rauhassa.

Vaatteet liiat, kulkijan jos painaa,

voi nyt riisua tuulessa lauhassa.

-Saapaat kuluneet, nekin voi laskea lepoon-.

Saa luottaa vain Luojaan ja purjeiden vetoon.

Ja vasta kun vanhuus jo harmaannuttaa,

hän kääntää kohden kotirantaa.

Mies tiesi kun kiinnittyi keulaköysi.

Mitä elolta haki, sen matkoiltaan mereltä löysi.

Ja saapaskin mahtuu viell jalkaan kuin ennen,

- kun kuljettiin tietä kohden rantaa mennen-.

Nyt horjahtaa hieman käynti, se onko merkki periksi antaa?

Ei! Ainahan merimiestä maissa, huimaa jälki  meren ,

vaan jalka kantaa!

Saapaat suuntaa kuin itsestään kohden

sitä rannan tupaa.

Ei kaivata siinä enää neuvoja kulkijan,

ei tahtoa, eikä lupaa!

Ilkka Hannuniemi

Kulkijan saappaat